Ollaan saavuttu pho-keiton luvattuun maahan, ja padapdapdapdaa (se makkarin tunnuslaulu): WE'RE LOVIN' IT. Lennettiin Singaporesta Ho Chi Min Cityyn (aiemmin tunnettiin Saigonina, mutta ranskalaisten seka amerikkalaisten sotaretkien jalkeen nimi vaihdettiin, kun Saigon kalskahti liikaa vanhoille ajoille). En tiennyt mestasta etukateen muuta, kun etta liikenne on sekopaista, eivatka ennakko-odotukset talla hetkella tuottaneet pettymysta. Saigon/HCMC on kaupunki, joka kirjaimellisesti viihdyttaa itse itseaan. Siella ei oikeastaan ole mitaan varsinaisia nahtavyyksia, mutta nahtavaa on silti kaikkialla. Nahtiin mm. kauppa, jossa myytiin pelkkia pienoispurjeveneita seka aurinkolaseja. "Osta pikku-Swan, niin saat aidot RayBanit kaupan paalle". Moiselle bisnekselle riittais Turussakin varmasti kysyntaa! Paikallinen sahkoverkko on myos nakemisen arvoinen, silla viiden metrin valein on lyhtypylvaita, joihin jokaisen kulkee satakunta johtoa...
HCMC;ssa on populaa 11 miljoonaa, muttei mitaan metroa/kaupunkijunaa/tms. Liikkumisongelma onkin sitten ratkaistu napparasti noin 9 miljoonalla skootterilla: skoottereita, niita myyvia kauppoja, niiden varaosia myyvia kauppoja (mm. kauppa omistettu pelkastaan skootterien istuinten myynnille) seka kyparien myyntikojuja on yhta paljon, kuin Turussa kebabpitserioita. Yksisuuntaisella kadulla on usein toinen kaista taynna skoottereita ja autoilijat, pyorailijat seka kavelijat koittavat vaistella niita parhaansa mukaan. Skoottereilla myos kuljetetaan kaikkea kaasupulloista tuoleihin ja tikapuihin. Harvinaista ei ole myoskaan nahda nelihenkista perhetta yhden skootterin selassa, vauvat kulkee napparasti sylissa ilman kyparaa. Sadesaalla kokonainen perhe on verhoutunut yhden sadeviitan alle. Ihmeteltiin eilen puolisen tuntia yhta viisi"kaistaista"(kaistaviivoja ei oikeastaan ole) liikenneympyraa, jossa vaikutti vallitsevan taydellinen anarkia: eniten toottaava sai menna ensiksi ja muut vaistoivat. Kaiken keskella joku sekopaa kuljetti torikojuaan ja koitti varmaan myyda nuudelikeittoa. Tormattiin myoskin rehelliseen drive-in markettiin. Ihmiset ajoivat kojulta toiselle skoottereilla ja ostivat illallistarpeita. Jalan siella oli vahan paha liikkua.
Ruoka on taas kerran loistavaa. Meikalaisella tulee olemaan lisakiloja takasin pain muuallakin kuin rinkassa. Istuttiin Paulan kanssa yksi aamu viiden aikoihin kadulla syomassa vietnamilaista erikoisuutta pho-keittoa paikallisten kanssa, jotka ei puhuneet sanaakaan englantia. Napparasti ne silti opasti, ett miten sita kuuluu syoda ja meitsi phorahti. Nyt mun ei tee mieli syoda enaa mitaan muuta, mika on myos hyvin kukkaroystavallista, silla yks pho-keitto kustantaa joku 70 senttia. Takalaiset vetaa tota phokeittoa aamupalaks, lounaaks, iltapalaks seka yosnagarilla. Mun Lonely Planetin mukaan se on "dish that built a nation".
Muutenkin taal on melko halpaa eika kauheasti haitannut ekan illan happy hour, jossa sai kaks drinkkia yhden hinnalla. Siina tuli sitten yhdelle pina coladalle hintaa joku 1,50 euroa. Tarjous oli voimassa baarissa nimelta: Apocalypse! now ja siella soi ABBA. Globalisoituminen on ihmeellinen asia.
Paikallinen valuutta on dong ja se tekee meista miljonaareja. Vielakin jaksaa naurattaa, kun kysyy: "Paljon nostit?", johon toinen vastaa "Pari miltsii". Miljoona dongia on jotain 40 euroa.
Valilla tuntuu vahan ryostoltakin taa hintataso, ollaan kuin jotain pahimpia siirtomaaisantia, joilla on maita ja mettaa ja mantuja. Toisaalta meita myos koitetaan kusettaa koko ajan 6-0. Yks taksikuski ei suostunut, etta maksetaan mittarilukema (0,5 euroa), vaan meian ois pitany maksaa 3 amerikan dollaria taksimatkasta. Se ei puhunu sanaakaan englantia, kun koitettiin selittaa ettei meilla oo dollareita, vaan dongeja ja etta mittarihinta on vahan eri. Elekielikaan ei auttanut, joten lyotiin sille sitten triplasumma rahaa kateen ja haivyttiin keskisormi pystyssa. Taalla muuten voi maksaa dollareilla hairitsevan monessa paikassa ja sita oikeastaan odotetaan turisteilta. Paulaa lainatakseni: "WHAT THE HELL?".
Sanonta yrittanytta ei laiteta (jota en kirjaimellisesti vielakaan oikein ymmarra) patee loistavasti taalla. Jos jotain asiaa ei Saigonissa ole myytavana, ei sita ole olemassakaan. Kahvilassa ei voi istua ilman, etta joku tulee kauppaamaan jotain: kirjoja, aurinkolaseja, banaanilehtia... Mulle koitettiin myyda jotain englanninkielista opusta ja tokaisin myyjalle, ett "Sorry, I can't read English". Myyja katso mua tuimasti ja tokas, ett "YOU LIE!". Aika kettu.. Paula osti silta sitten jonkun "Understanding Vietnam"-opuksen. Lukutaitoisilla on niin paljon hauskempaa!
Singaporen jalkeen Saigonin olis pitanyt olla "vaarallinen" kaupunki, muttei se silta tuntunut aluksi. Yhtena iltana joku ohitse ajanut skootterikuski kuitenkin tarttus mun olkalaukkuun ja koitti kiskaista sen pois, mutta onneks vanhoilla pesapalloilijareflekseilla huitaisin sita kateen ja se irrotti. Paikalliset muistuttavat muutenkin jatkuvasti, etta kamojen kanssa tulee olla varuillaan. Hostellin emanta sanos, etta koska porukka loi futiksen MM-kisoista niin paljon vetoa ja havis rahaa, niin tana kesana on ollut huomattavan paljon rikollisuutta. Aikamoinen dominoefekti jostain potkupallon tuloksista! Suojaudutaan ryostoa vastaan "vatsalaukuilla", sellaisilla vyolaukun nakoisilla rahapusseilla. Ne on muuten ihan hirveen katevat, mut jos on sattunut laittamaan mekon paalle, ei niista rahan kaivaminen ole ihan niin yksinkertaista...
Vietnamissa kun ollaan, niin Vietnamin sota on melkoisen tapetilla. Kaytiin Cu Chi-tunneleissa, joita kommunistisen puolueen Viet Cong - sotilaat kayttivat sodan aikana seka myos sodalle omistetussa museossa. Kaikki sotaan liittyva materiaali on aika rankkaa katseltavaa ja kuunneltavaa, eika oikeen suostu uskomaan, etta se kaikki tapahtu joku 40 vuotta sitten. Ollaan keskenamme jauhettu siita aika paljon, saatu jopa riita aikaiseksi, joten en siita jaksa paljon kirjottaa. Sodan syyt ovat vielakin vahan hamarassa, enka neutraalia nakemysta siita ole saanut, mutta eniten mua ihmetyttava asia on se, ett vaikka kuinka sota on sota, en voi kasittaa kuinka normaalit jenkkijannut on voineet menna paastaan niin sekaisin Vietnamissa, etta ovat ryhtyneet tappamaan siviileja. Meidan porukoiden sukupolvi silloin, kun ne oli meidan ikaisia? Sairasta.
Kaiken kaikkiaan Vietnam on ehdottomasti paras maa, jossa ikina olen kaynyt. Ma olen kuin kotonani sen sekopaisilla kaduilla nauramassa ihmisten ideoille. Katujen nimet voisolla taalla nimetty nillamyyvientavaroiden mukaan, silla kaikki vessan kansia myyvista kaupoista ruuvikauppoihin sijaitsevat samallakadulla. Taalta voisin ostaa semmosen lamen t-paidan, I <3 SGN, ja oikeasti tarkoittaa sita. Jos joku vaittaa, ett New York on kaupunki, joka ei koskaan nuku, niin rohkenisin sanoa Saigonin sopivan siihen sanontaan kuin pho-keitto mun suuhun. Tosin porukka ottaa taalla aika usein lepia: kun menee johonki kauppaan, niin yhdessa kolmesta tyontekija makaa aurinkotuolilla nokosilla keskella kaytavaa ja saattaa havatua siihen, etta asiakas tuli. Ihmiset ovat suurimmilta osin ystavallisia, mutta englannin osaaminen on heikohkoa. Onneks oon kerran naytelly ranskalaisessa improteatterissa, joten elehtiminen on mulla verissa. NOT.
Nyt ei olla sitten enaa Saigonissa, vaan hypattiin eilen bussiin itarannikolle kohti Nha Trangia. Bussi ei ollu taaskaan mikaan ihan normaali, vaan siella oli kolmessa jonossa makuupaikkoja. Jokaiselle oli siis oma pikku makuusoppensa, jossa sai kivasti nukuttua koko 12 tunnin bussimatkan. Kustansi jonku 7 euroa.
Jepjep, mut saatiin Katin kans tanaa nii pahaa ruokaa (jonku paikallisen pursiseuran mesta), ett mennaan nyt pho-keitolle.
Vietnam hiljenee.
Ihan kiva muuten mut ä:n pilkkuja kaipaan.
VastaaPoista